1500-luvun Englannissa oli tauti, jota pelättiin ehkä vielä enemmän kuin ruttoa. Sen seurauksista ei jäänyt paiseita, arpia tai toipuvia potilaita, joilla olisi kerrottavaa – useimmat kuolivat ennen kuin vuorokausi oli kulunut ensioireista. Tätä kulkutautia kutsuttiin nimellä hikitauti, sudor anglicus, ja siltä suojautuminen oli lähes mahdotonta. Tauti eteni niin nopeasti, että terve ihminen saattoi istua aamiaisella ja olla iltaan mennessä vainaja.
Hikitauti ilmestyi historialliseen näyttämöön vuonna 1485, juuri kun Tudor-suvun aika alkoi. Se uusiutui neljästi vuoteen 1551 saakka ja vaikutti niin syvästi aikalaisten elämään, että se hallitsi hoveja, kirkkoja ja markkinatoriarkea vuosikymmenien ajan. Myös poliittiset suhdanteet muuttuivat taudin rytmissä: kuningas Henrik VIII pakeni epidemioita linnakkeesta toiseen, ja hänen neuvonantajansa Thomas Cromwell koki taudin vaikutukset kaikkein musertavimmalla tavalla menettäessään vaimonsa ja lapsiaan.
Hikitaudin oireet: Kuume, joka käynnistyi kuin salama
Äkillinen alku, jota mikään ei ennakoinut
Aikalaislähteet kuvaavat, että hikitauti ei antanut varoitusaikaa. Sairastunut saattoi tuntea ensin selittämätöntä hermostuneisuutta tai pahaa aavistusta, jonka jälkeen kylmä väreilee liukui kehon läpi. Tätä seurasivat rajut vilunväristykset, jotka eivät sopineet yhteen ympäristön lämpötilan kanssa.
Oireiden nopeus hämäsi lääkäreitä. Vain harva tauti tunnettiin tuolloin, joka iskisi näin äkisti ilman näkyviä ulkoisia merkkejä. Juuri tämä teki hikitaudista niin pelottavan.
Kuume ja hikoilu, jotka antoivat taudille sen nimen
Vilunväreet muuttuivat nopeasti polttavaksi kuumeeksi. Kehon hikoilu ei ollut normaalia lämmönsäätelyä: sairaiden kerrotaan valuneen hikeä niin paljon, että vuodevaatteet kastuivat läpi muutamassa hetkessä.
Hikoilu oli usein pahanhajuista, ja monet aikalaiset uskoivat, että myrkyllinen neste poistui kehosta kuin jonkin demonin ajamana. Toiset taas pelkäsivät, että hikoilu oli merkki siitä, että elämä haihtui kehosta pois.
Sydänoireet ja sekavuus
Hikitauti koetteli erityisesti sydäntä. Nopeutunut ja epäsäännöllinen pulssi mainitaan lähes kaikissa kuvauksissa. Rintakipu ja hengityksen vaikeutuminen olivat yleisiä, ja osa potilaista valitti voimakasta puristusta rinnassa.
Kun kuume jatkui, monet sairastuneista vaipuivat sekavaan tilaan. He puhuivat unenomaisesti, eivät tunnistaneet ympärillään olevia ihmisiä tai yrittivät nousta vuoteestaan vain romahtaakseen takaisin.
“Älä nuku” – ohje, jonka tietämättömät lääkärit antoivat oikeasta syystä
Yksi hikitaudin karmaisevimmista piirteistä oli se, että potilaat tunsivat ylivoimaista uupumusta. He halusivat nukkua, ja moni myös nukahti. Aikalaislääkäri John Caius huomasi, että uni oli vaarallinen: potilaat, jotka vaipuivat uneen, eivät useinkaan enää heränneet.
Nykyään epäillään, että kyseessä saattoi olla sydämen pettäminen tai hengityksen lamaantuminen. 1500-luvulla havainto kirjattiin moraalisena varoituksena – hikitaudin aikana ei saanut antaa periksi väsymykselle.
Vuorokauden ratkaisu
Hikitauti kesti tyypillisesti noin 24 tuntia. Jos potilas selviytyi ensimmäisestä vuorokaudesta, parantuminen oli lähes varmaa. Valtaosa kuolemista tapahtui tämän ajan sisällä, mikä oli tuolloin lähes käsittämätöntä.
Tauti myös valikoi uhrejaan erikoisesti: lapset sairastuivat harvoin, kun taas nuoret aikuiset miehet olivat epidemioiden puhjetessa erityisen alttiita.
Hoitoyritykset: Yrttien, amulettien ja karanteenien aika
Suojautumisen epätoivo
Modernia lääketiedettä ei ollut, joten ihmiset tarttuivat kaikkeen, mikä tuntui järkevältä. Hikoilua pidettiin hyvänä merkkinä, ja potilaita kehotettiin pysymään peittojen alla liikkumatta, jotta “paha aine” poistuisi kehosta.
Juomista rajoitettiin, vaikka potilaat janosivat. Ruokaa vältettiin kokonaan. Monet polttivat yrttisekoituksia ja täyttivät talonsa pistävillä kasveilla uskoen, että ilma itsessään oli saastunutta.
Amuletit ja jalokivet
Taikausko oli vahva vastavoima pelolle. Rubiineja ja muita jalokiviä pidettiin mukana suojeluksen toivossa. Amulettien uskottiin muuttuvan tummiksi tai kuumenevan, jos henkilö oli joutumassa taudin armoille.
Nykylukijalle tällaiset keinot näyttävät epätoivoisilta, mutta aikalaisten silmissä ne olivat viimeisiä pelastusköysiä tuntematonta vihollista vastaan.
Viisi suurta epidemiaa: Hikitauti kulkee Englannin halki
1. Vuosi 1485 – tauti seuraa Tudorien nousua
Ensimmäinen aalto levisi syksyllä 1485, vain hetki sen jälkeen kun Henrik Tudor oli nousemassa valtaistuimelle Bosworthin taistelun voiton myötä. Jotkut aikalaiset väittivät, että tauti oli kulkenut hänen armeijansa mukana; toisten mielestä se saapui laivojen kyydissä.
Lontoo kärsi pahoin. Kokoja perheitä katosi muutamassa päivässä, ja hallinnon ylin johto menetti useita virkamiehiään. Kaupunki hiljeni, ja ihmiset pakenivat maaseudulle, missä ilma tuntui turvallisemmalta.
Ensimmäinen aalto laantui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta sen muisto jäi elämään. Kuolema oli tullut liian nopeasti ja liian läheltä.
2. Vuosi 1507 – varjo palaa
Toinen aalto oli vähäisempi, mutta muistutti kansaa siitä, ettei tauti ollut kadonnut. Vaikka yksityiskohtia on säilynyt vähän, on selvää, että hikitauti yleistyi Etelä-Englannissa ja tappoi paikoin kokonaisia yhteisöjä.
3. Vuosi 1517 – “englannin hiki” saa nimen
Kolmas epidemia teki hikitaudista jo käsitteen. Tauti vaikutti iskevän poikkeuksellisen valikoivasti. Venetsian lähettilään mukaan englantilaiset sairastuivat, mutta ulkomaiset seuralaiset säästyivät. Tällaiset havainnot johtivat nimeen sudor anglicus – englannin hiki.
Tauti karahti myös Calais’ssa, mutta Manner-Eurooppa selvisi tältä aallolta suuremmilta tuhoilta.
4. Vuodet 1528–1529 – tuhoisin epidemia
Lontoon kesä, jolloin kuningas pakeni hoviaan
Kesällä 1528 hikitauti iski Lontooseen ennennäkemättömällä voimalla. Henrik VIII reagoi nopeasti: hovi hajotettiin ja lähetettiin eri puolille maata, kuningas itse vaihtoi asuinpaikkaa jatkuvasti ja vältti kaikkea, mikä muistutti väentungosta.
Hovissa sairastui moni. Anne Boleyn parani, samoin kardinaali Wolsey. Mutta monien kohdalla tarina oli synkempi.
Cromwellin perheen tragedia
Thomas Cromwell, myöhemmin yksi valtakunnan vaikutusvaltaisimmista miehistä, koki epidemian traagisesti. Hänen vaimonsa Elizabeth kuoli hikitautiin, ja pian sen jälkeen kaksi Cromwellin tytärtä, Grace ja Anne, menehtyivät samaan tautiin.
Cromwell jäi lastensa ja puolisonsa menettämisen jälkeen leskeksi, eikä hän koskaan avioitunut uudelleen. Suru ei kuitenkaan pysäyttänyt hänen uraansa – ehkäpä menetys jopa vahvisti hänen sitkeyttään.
Ensimmäinen ja viimeinen mannerlaajuinen leviämisaalto
Vuonna 1529 tauti levisi laivojen mukana Hampuriin ja sieltä Pohjois-Eurooppaan, Alankomaihin ja Sveitsiin. Tartunta-aallot kuitenkin hiipuivat nopeasti, erityisesti Keski-Euroopassa. Tauti ei enää koskaan palannut mantereelle.
5. Vuosi 1551 – viimeinen suuri aalto
Viides epidemia alkoi Shrewsburystä ja eteni nopeasti kohti Lontoota. Nuoret miehet olivat jälleen alttiita. Kuningas Edvard VI siirrettiin turvallisempaan ympäristöön, kun kuolemantapaukset lisääntyivät rajusti.
Heinäkuussa 1551 Suffolkin nuoret herttuaveljekset kuolivat tunnin sisällä toisistaan – kuvaava esimerkki siitä, miten arvaamaton tauti oli.
Syksyn kuluessa epidemia hiipui, ja hikitauti katosi lopulta kokonaan.
Hikitauti hovin ja yhteiskunnan hermoissa
Pelko, joka pysäytti hallinnon
Tudorien ajan Englannissa hallitsijan läsnäolo oli välttämätöntä valtion toiminnalle. Hikitaudin puhjetessa tämän ketjun jokainen osa horjui. Hovi hajosi, virkamiehet pakenivat, ja poliittiset neuvottelut keskeytyivät.
Henrik VIII:n pelko oli aitoa. Hän vältteli tartuntoja neuroottisesti ja piti usein hoviväen loitolla itsestään kuukausten ajan. Tällainen “varhainen karanteeni” oli tuolloin harvinaista.
Ylhäiset ja vähäosaiset samalla viivalla
Hikitauti ei tehnyt eroa rikkauden tai aseman mukaan. Aateliset kuolivat yhtä nopeasti kuin tavalliset käsityöläiset. Tämä tasa-arvoinen tuho sai aikaan puheita “Stoop Gallant” -taudista – kiusoittelevan nimen, jonka mukaan hikitauti sai jopa ylimieliset kumartumaan.
Mikä hikitauti oli? Modernin tieteen teoriat
Hantavirus – mahdollinen mutta ongelmallinen selitys
Monet tutkijat arvelevat, että hikitauti saattoi olla hantaviruksen aiheuttama kuume. Hantavirukset leviävät jyrsijöiden mukana ja voivat aiheuttaa rajun kuumetaudin, joskus jopa nopeasti etenevän keuhkosyndrooman.
Hantavirus sopisi kausiluonteisuuteen ja siihen, että aktiiviset aikuiset sairastuivat herkimmin. Ongelma on kuitenkin se, että useimmat hantavirukset eivät tartu ihmisestä toiseen – toisin kuin hikitauti ilmeisesti tarttui perhepiirissä ja hovissa.
Pernarutto ja myrkytyshypoteesit
On esitetty, että taudin takana olisi voinut olla keuhkopernarutto. Se tappaa nopeasti eikä jätä ihoon paiseita, mikä sopisi hikitaudin oirekuvaan. Toisaalta pernarutto ei normaalisti muodosta yhtä laajoja tartuntaketjuja ja kaupunkiepidemioita kuin hikitauti teki.
Punkkien ja täiden levittämät kuumetaudit
Palautuva kuume ja muut kirppujen tai täiden levittämät taudit muistuttavat joiltain osin hikitautia, mutta niihin liittyy yleensä ihottumaa tai puremajälkiä – piirteitä, joita hikitautia kuvaavat lähteet eivät mainitse.
Hermostollinen infektio?
Joidenkin tutkijoiden mielestä hikitauti saattoi olla hermostoon iskevä virustauti, kuten meningoenkefaliitin erikoisvariantti. Se selittäisi sekavuuden ja äkillisen romahtamisen, mutta ei täysin vastaa kuvauksia, joissa ei puhuta niskajäykkyydestä tai neurologisista puutoksista.
Vertailu muihin tunnettuihin kulkutauteihin
Rutto ei sopinut oirekuvaan, koska siihen liittyvät paiseet ja hitaampi eteneminen puuttuivat. Lavantauti ja pilkkukuume tapasivat kestää pidempään ja aiheuttaa ihottumaa. Influenssa kykenee tappamaan nopeasti, mutta ei yleensä tunneissa.
Verenvuotokuumeet taas aiheuttavat sisäisiä ja ulkoisia verenvuotoja, jotka eivät kuulu hikitaudin kuvaan.
Historioitsijat ovat verranneet tautia myös Picardian hikoilukuumeeseen, jota esiintyi Ranskassa 1700–1800-luvuilla. Se oli lievempi ja mukana oli ihottumaa, joten yksiselitteistä yhteyttä ei ole voitu todistaa.
Miksi hikitauti katosi?
Tauti ilmestyi 1480-luvulla, riehui noin seitsemän vuosikymmenen ajan ja hävisi sen jälkeen lähes jäljettömiin. Mikään tunnettu mikrobi ei käyttäydy aivan näin. Yksi mahdollisuus on, että tauti oli eläinperäinen ja sen kantajaeläinten ekologia muuttui.
Ilmastotekijöitäkin on ehdotettu: 1400–1500-luvulla alkoi ns. pieni jääkausi, jonka vaikutukset ekosysteemeihin olivat mittavia. Lämpötilan vaihtelut saattoivat muuttaa jyrsijäkantoja ja näin taudin leviämistä.
Ilman biologista näytettä vastausta ei kuitenkaan saada. Yksikään hikitautiin kuollut ei ole jättänyt jälkeensä kudosta, josta nykytiede voisi tunnistaa taudinaiheuttajan.
Hikitauti historian varoittavana esimerkkinä
Vaikka hikitauti on kadonnut, se tarjoaa arvokkaan muistutuksen siitä, kuinka haavoittuva ihmiskunta on ollut – ja on yhä – äkillisille epidemioille. Tauti mullisti hoveja, tappoi tuhansia ja jätti jälkensä suurmiesten, kuten Cromwellin, elämäntarinoihin.
Nykymaailmassa vastaavan taudin tunnistaminen olisi helpompaa, mutta täysin vastaavanlaista tautia ei ole nähty modernina aikana. Hikitaudin arvoitus jää siksi sekä lääketieteen historian että epidemiologian kiehtovimpiin kysymyksiin.
Vastuuvapauslauseke: Tämä artikkeli kuvaa historiallista ilmiötä, jota ei esiinny nykyajassa. Tautia koskevat teoriat perustuvat tutkijoiden arvioihin, eivät varmistettuihin lääketieteellisiin löydöksiin. Teksti ei ole terveysneuvontaa, vaan katsaus menneisyyteen ja sen sairauksiin.
