Keskustelu keskeytyy usein hetkessä, jossa joku reagoi kritiikkiin kysymällä: “Entä tämä toinen asia?” Tällainen näennäisesti harmiton huomautus on usein merkki ilmiöstä, jota kutsutaan whataboutismiksi. Se ei rajoitu ainoastaan retorisiin keinoihin, vaan toimii myös keinona siirtää huomio pois varsinaisesta aiheesta.
Whataboutismi on erityisen yleinen ilmiö politiikassa, sosiaalisessa mediassa ja tunteita herättävissä väittelyissä. Vaikka se saattaa kuulostaa järkevältä, se harvoin johtaa rakentaviin ratkaisuihin. Tässä artikkelissa tarkastellaan, mitä whataboutismi todellisuudessa tarkoittaa, miksi se tehoaa – ja miten se usein heikentää keskustelun laatua.
Mitä whataboutismi tarkoittaa suomeksi?
Whataboutismi tarkoittaa keskustelutyyliä, jossa esitettyyn kritiikkiin ei vastata suoraan. Sen sijaan keskustelija tuo esiin jonkin toisen aiheen, joka on usein vain kaukaisesti liittyvä, ja kysyy: ”Entä tämä?”
Suomeksi tätä ilmiötä kuvataan joskus termeillä entäskunismi tai arkikielessä mutkuttelu. Yhteistä näille käsitteille on se, että alkuperäinen kysymys jää ilman käsittelyä. Vastauksen sijasta esitetään vastakysymys.
On tärkeää ymmärtää, että whataboutismi ei kumoa kritiikkiä. Se ei tea väitettä vääräksi eikä tarjoa uusia tosiasioita. Sen sijaan se vie keskustelun sivuraiteelle.
Whataboutismi ja “sinä myös” -argumentti
Whataboutismi on tiiviisti yhteydessä tu quoque -argumenttiin, joka latinaksi tarkoittaa ”sinä myös”. Tässä tilanteessa se, jota kriittisesti tarkastellaan, vastaa syytökseen viittaamalla siihen, että arvostelija on itse tehnyt samanlaista.
Vaikka tämä saattaa aluksi tuntua oikeudenmukaiselta, se ei loogisesti ratkaise asiaa. Se, että joku muu toimii väärin, ei tee omaa käyttäytymistä hyväksyttäväksi. Kaksi virheellistä tekoa ei voi perustella oikeaa ratkaisua.
Tämän vuoksi whataboutismia pidetään argumentaatiovirheenä eikä järkevänä vastauksena.
Miltä whataboutismi näyttää arjessa?
Whataboutismi ei rajoitu vain poliitikkojen tai sosiaalisen median vaikuttajien käyttöön. Sitä esiintyy säännöllisesti arkikeskusteluissa, usein huomaamatta.
Perheessä nuori voi ohittaa huomautuksen myöhästymisestä viittaamalla vanhemman tekemisiin. Työpaikalla työntekijä reagoi palautteeseen tuomalla esiin kollegoidensa tekemiä samankaltaisia virheitä. Tässä prosessissa ydinongelma jää kuitenkin huomiotta.
Yhteistä tällaisille tilanteille on se, että keskustelua käyvillä on tunne siitä, että kritiikki aiheuttaa epämukavuutta, minkä vuoksi he yrittävät paeta tilannetta antamatta todellista vastausta.
Whataboutismi politiikassa ja julkisessa keskustelussa
Politiikassa whataboutismi on melkeinpä vakiotermi keskusteluissa. Kun jonkinlaisia päätöksiä, lausuntoja tai toimia kyseenalaistetaan, kuulemme usein viittauksia vastustajien aikaisempiin virheisiin tai muiden maiden tekemisiin.
Keskustelut muuttuvat nopeasti kilpailuksi siitä, kuka voi nostaa esiin synkimmät historian tapahtumat. Alkuperäinen kysymys, kuten päätöksen seuraukset tai vastuujako, jääikko huomaamatta.
Erityisesti sosiaalisessa mediassa tämä ilmiö on voimakkaasti havaittavissa. Kommenttipalstoilla vilisee vertailuja ja vastakkainasetteluja, jotka eivät edistä keskustelua vaan vain syventävät olemassa olevia jakolinjoja.
Mistä whataboutismi on peräisin?
Whataboutismi on ilmiönä vanha, mutta sen nimitys on suhteellisen uusi. Termi alkoi levitä englanninkielisessä mediassa 1900-luvun puolivälin jälkeen, erityisesti kylmän sodan aikaan.
Länsimaiden kritisoidessa Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia vastauksena tuli usein viittauksia lännen omiin ongelmiin. Tämä toistuva ”mitä te itse” -retoriikka sai lopulta nimityksen.
Sittemmin termi on vakiintunut kuvaamaan laajempaa ilmiötä, joka ulottuu useisiin maihin ja ideologioihin.
Miksi whataboutismi toimii?
Whataboutismi toimii, koska se tuntuu intuitiivisesti kohtuulliselta. Se vetoaa huoleen epäreiluudesta: miksi juuri minä saan kritiikkiä, kun muutkin käyttäytyvät samalla tavoin?
Tämän lisäksi se tarjoaa vaivattoman väylän paeta tilannetta. Sen sijaan, että keskustelija tarkastelisi omaa käytöstään, hän voi ohjata huomion muualle. Tämä saattaa pakottaa vastapuolen puolustuskannalle.
Usein tällaisen käyttäytymisen taustalla ei ole ilkeämielisyys, vaan inhimillinen tarve suojella omaa identiteettiä tai ryhmää, johon henkilö tuntee kuuluvansa.
Mitä whataboutismi tekee keskustelulle?
Vaikutukset ovat harvoin myönteisiä. Kun keskustelu siirtyy jatkuvasti sivupoluille, alkuperäinen ongelma jää ratkaisematta. Keskustelusta tulee lista syytöksiä, ei vuoropuhelua.
Pitkällä aikavälillä tämä rapauttaa luottamusta. Osapuolet lakkaavat kuuntelemasta toisiaan ja olettavat automaattisesti pahaa. Keskustelun taso laskee, ja yhteinen ymmärrys etääntyy.
Lopulta kaikki häviävät: ongelmat jäävät elämään, ja keskustelukulttuuri köyhtyy.
Miten whataboutismin tunnistaa?
Yksi yleisimmistä merkeistä on nopea siirtyminen aiheesta heti kritiikin jälkeen. Vastauksessa ei käsitellä keskeistä väitettä, vaan huomio kiinnitetään johonkin toiseen tapaukseen, henkilöön tai ryhmään.
Toinen tunnusmerkki on epätarkka vertailu. Kaksi asiaa esitetään vierekkäin ilman, että niiden välinen suhde on selvästi perusteltu. Voi olla, että ainoastaan otsikko yhdistää ne, mutta ei niinkään sisältö.
Jos tämä malli toistuu keskusteluissa yhä uudelleen, se tuskin on vain sattumaa.
Miten whataboutismiin kannattaa vastata?
Parhaaksi tavaksi palauttaa keskustelu rauhallisesti alkuperäiseen aiheeseen on ydinkysymyksen uudelleen esittäminen. Tämä auttaa säilyttämään keskittymisen olennaisessa asiassa.
Joskus on myös hyödyllistä myöntää toisen tuoma seikka erikseen, mutta samalla on tärkeää korostaa, että se ei ratkaise käsillä olevaa ongelmaa. Tällä tavalla vastapuoli ei tunne tulevansa ohitetuksi, mutta harhauttaminen ei ole tehokasta.
Julkisessa keskustelussa ilmiön nimittäminen voi olla hyödyllistä, kunhan se tehdään asiallisesti eikä hyökkäävästi.
Onko whataboutismi koskaan perusteltua?
On tilanteita, joissa toisen asian tuominen esiin voi rikastuttaa keskustelua positiivisella tavalla. Ero on tarkoituksessa ja tavassa, jolla asia esitellään.
Mikäli uusi näkökulma tulee esiin täydentämään keskustelua sen sijaan, että se sulkisi sen pois, ei silloin ole kyse whataboutismista. Jos taas aikomus on täysin välttää vastaamista, raja ylitetään.
Tärkeintä on se, tunnustetaanko alkuperäinen ongelma edelleen merkittäväksi vai pyritäänkö sen häivyttämiseen.
Miksi “mutta entäs…” harvoin vie keskustelua eteenpäin
Whataboutismi on houkutteleva mutta harhaanjohtava tapa argumentoida. Se tarjoaa helpon vastauksen vaikeaan kysymykseen, mutta estää aidon keskustelun syntymisen.
Kun opimme tunnistamaan ilmiön – myös itsessämme – voimme käydä rehellisempää ja hedelmällisempää vuoropuhelua. Yksi asia kerrallaan, ilman jatkuvaa sivuraiteille pakenemista.
Huomautus lukijalle: Tämä artikkeli käsittelee whataboutismia yleisenä ilmiönä argumentaatiossa ja keskustelukulttuurissa. Esimerkit ovat havainnollistavia eivätkä kohdistu tiettyihin henkilöihin tai ryhmiin. Tarkoitus on edistää kriittistä ajattelua ja rakentavampaa keskustelua, ei leimata tai syyllistää.
