Biologiset lääkkeet

Biologiset lääkkeet ovat moderneja lääkevalmisteita, jotka on kehitetty elävien solujen avulla valmistetuista vaikuttavista aineista. Ne ovat mullistaneet monien vaikeiden sairauksien hoidon viime vuosikymmeninä. Biologiset lääkkeet kuuluvat nykyisin lääketieteen nopeimmin kasvavaan lääkeryhmään, ja niitä käytetään esimerkiksi reumasairauksien, tulehduksellisten suolistosairauksien, syövän, diabeteksen sekä eräiden harvinaissairauksien hoidossa. Koska nämä valmisteet kohdistavat vaikutuksensa tarkasti tiettyihin elimistön molekyyleihin tai soluihin, niitä kutsutaan usein täsmälääkkeiksi. Biologiset lääkkeet ovat tuoneet toivoa potilaille, joilla perinteiset lääkkeet eivät ole tehonneet riittävästi, parantaen monien elämänlaatua ja sairauden ennustetta.

Biologisten lääkkeiden kehitys alkoi vauhdittua 1990-luvulta lähtien, ja nyt jo noin puolet uusista kehitteillä olevista lääkkeistä on biologisia valmisteita. Aiemmin biologisia lääkkeitä käytettiin lähinnä harvinaisiin erityistapauksiin, mutta nykyään niitä on tarjolla yhä enemmän myös yleisten sairauksien hoitoon. Suomessa biologiset lääkkeet ovat vakiinnuttaneet paikkansa hoitokäytännöissä: esimerkiksi nivelreumaa sairastavista lääkitystä tarvitsevista potilaista noin joka kuudes saa biologista lääkehoitoa. Biologiset lääkkeet ovat kuitenkin hyvin kalliita, joten niitä käytetään yleensä vasta silloin, kun muut hoidot eivät ole riittävän tehokkaita. Suomessa vaikeiden sairauksien biologiset lääkkeet kuuluvat yleensä KELA:n erityiskorvattavuuden piiriin, mikä varmistaa että potilas maksaa vain pienen osuuden niiden huomattavasta hinnasta. Tässä artikkelissa perehdytään syvällisesti siihen, mitä biologiset lääkkeet ovat, mihin sairauksiin niitä käytetään, miten ne toimivat, sekä millaisia hyötyjä ja haittoja niihin liittyy. Lisäksi tarkastellaan biologisten lääkkeiden käyttöä ja erityispiirteitä Suomessa – kuten lääkkeiden kauppanimiä, biosimilaareja, apteekkivaihtoa ja viranomaisohjeita – unohtamatta tavallisimpia kysymyksiä termistöstä. Lopuksi artikkelin lopusta löytyy yhteenveto ja tärkeät lähteet sekä disclaimer.

Mitä ovat biologiset lääkkeet?

Biologinen lääke on lääkevalmiste, jonka vaikuttava aine on peräisin biologisesta lähteestä. Toisin sanoen vaikuttava aine tuotetaan esimerkiksi eläviä soluja tai kudoksia hyödyntäen tai uutetaan suoraan biologisista materiaaleista. Biologisten lääkkeiden vaikuttavat aineet ovat useimmiten suurikokoisia proteiineja (valkuaisaineita), jotka muistuttavat elimistön omia molekyylejä. Tämän vuoksi biologiset lääkkeet eroavat perinteisistä synteettisistä lääkkeistä, jotka ovat yleensä pienimolekyylisiä kemiallisia yhdisteitä.

Tyypillisiä biologisiin lääkkeisiin kuuluvia valmisteita ovat esimerkiksi:

• Rokotteet – sisältävät heikennettyjä tai inaktivoituja taudinaiheuttajia tai niiden osia, jotka aikaansaavat elimistössä immuunivasteen. Rokotteet ovat biologisia tuotteita, jotka ehkäisevät infektiosairauksia.
• Veriplasmasta valmistetut valmisteet – esimerkiksi hyytymistekijät (käytetään verenvuototautien hoidossa) ja immunoglobuliinit (vasta-ainevalmisteet). Nämä erotetaan luovutetusta verestä tai plasmasta ja ovat biologista alkuperää.
• Allergeeniuutteet – esimerkiksi siedätyshoidoissa käytettävät siitepöly- tai eläinallergeeniliuokset, jotka ovat biologisia aineita ja auttavat elimistöä tottumaan allergian aiheuttajaan.
• Polysakkaridit – eräät sokerirakenteiset lääkeaineet, kuten hepariini, luetaan biologisiin lääkkeisiin. Hepariini on veren hyytymistä estävä lääke (antikoagulantti), jota saadaan eläinkudoksista (esimerkiksi sian suolesta). Myös pienimolekyyliset hepariinit (kuten enoksapariini) ovat biologisia valmisteita.
• Yhdistelmä-DNA-tekniikalla tuotetut proteiinit – nämä muodostavat suuren osan nykyaikaisista biologisista lääkkeistä. Niihin kuuluvat esimerkiksi insuliinit (nykyään biosyntettiset ihmisinsuliinit), hormoni- ja kasvutekijävalmisteet (kuten erytropoietiini) sekä ennen kaikkea monoklonaaliset vasta-aineet. Monoklonaaliset vasta-aineet ovat laboratoriossa tuotettuja vasta-aineita, jotka tunnistavat tarkasti tietyn kohdemolekyylin elimistössä.

Biologisten lääkkeiden ryhmään luetaan myös niin kutsutut kehittyneet hoitomuodot eli geeniterapiavalmisteet, soluterapiatuotteet sekä kudosmuokkaustuotteet. Nämä ovat aivan uudenlaisia hoitoja, joissa hyödynnetään esimerkiksi potilaan omia soluja tai geneettistä materiaalia sairauden hoitoon. Myös ne ovat biologisia lääkkeitä, joskin vielä varsin harvinaisia erikoisvalmisteita.

Miten biologinen lääke eroaa tavallisesta lääkkeestä?

Biologiset lääkkeet poikkeavat perinteisistä lääkkeistä sekä rakenteensa että valmistusmenetelmänsä osalta. Siinä missä tavalliset lääkkeet syntetisoidaan kemiallisesti laboratoriossa, biologinen lääke valmistetaan elävien solujen avulla esimerkiksi bioreaktorissa kasvattamalla. Tämän takia biologisten lääkkeiden rakenteet ovat huomattavasti suurempia ja monimutkaisempia kuin pienten kemiallisten molekyylien. Esimerkiksi monoklonaalinen vasta-aine on proteiini, joka koostuu tuhansista aminohapoista taittuneena kolmiulotteiseen rakenteeseen, kun taas tyypillinen kemiallinen lääke (kuten aspiriini) on yksinkertainen, vain muutamasta kymmenestä atomista koostuva molekyyli.

Rakenteensa vuoksi biologiset lääkkeet ovat hyvin tarkkoja vaikutuksiltaan: jokainen biologinen lääke kohdistuu yleensä vain yhteen elimistön molekyyliin tai mekanismiin. Perinteiset lääkkeet voivat vaikuttaa laajemmin useisiin reseptoreihin tai entsyymeihin, aiheuttaen sivuvaikutuksia eri puolilla elimistöä. Biologisilla lääkkeillä vaikutus kohdistuu täsmällisesti niihin soluihin tai kudoksiin, joissa niiden kohdemolekyyli esiintyy – esimerkiksi tulehduksessä vapautuvaan tiettyyn sytokiiniin tai syöpäsolun pinnalla olevaan kasvutekijäreseptoriin. Tämän täsmällisyyden ansiosta biologiset lääkkeet voivat olla erittäin tehokkaita ja aiheuttaa vähemmän haittavaikutuksia muissa järjestelmissä, minkä vuoksi niitä kutsutaan täsmälääkkeiksi.

Biologisen lääkkeen monimutkainen rakenne tuo myös haasteita. Pienenkin muutoksen tuotantoprosessissa tai ympäristöolosuhteissa voi aiheuttaa eroja lopputuotteessa. Siksi biologisissa lääkkeissä voi esiintyä luontaista vaihtelua valmistuserien välillä, vaikka laatuvaatimukset pyritään pitämään yhdenmukaisina. Myös valmistusprosessin tarkka valvonta ja analysointi on välttämätöntä jokaisen erän kohdalla, toisin kuin kemiallisissa lääkkeissä, joissa identtisten molekyylien massatuotanto on suoraviivaisempaa.

Antotapa: Merkittävä käytännön ero biologisten ja perinteisten lääkkeiden välillä on antotapa. Koska biologiset lääkkeet ovat proteiineja tai muita herkkiä molekyylejä, ne eivät kestäisi ruoansulatuskanavan olosuhteita eivätkä imeydy suun kautta otettuina. Siksi biologisia lääkkeitä ei annostella tabletteina, vaan ne on annettava injektioina tai infuusioina. Yleisimmin biologinen lääke annetaan suonensisäisenä tiputuksena (infuusiona) esimerkiksi sairaalassa, tai ihonalaisena pistoksena (subkutaanisena injektiona). Monista valmisteista on olemassa molemmat antomuodot. Esimerkiksi jotkin reumalääkkeet voidaan antaa sekä sairaalassa infuusiona että kotona pistoksena ihon alle, valmisteesta riippuen. Biologisten lääkkeiden ottaminen vaatii siis pistämistä, mikä voi aluksi tuntua potilaasta haastavalta – tähän palataan myöhemmin kohdassa Itse pistettävät biologiset lääkkeet.

Biologisten lääkkeiden tyyppejä ja esimerkkejä

Biologiset lääkkeet muodostavat laajan joukon erilaisia valmisteita. Alla on esitelty muutamia tärkeimpiä biologisten lääkkeiden tyyppejä ja esimerkkejä:

• Monoklonaaliset vasta-aineet: Nämä ovat ehkä tunnetuin ryhmä uusia biologisia lääkkeitä. Monoklonaalinen vasta-aine tunnistaa kohteekseen yhden tarkoin määritellyn rakenteen, kuten tulehduksenvälittäjäaineen tai syöpäsolun pinnan rakenteen. Esimerkkejä: adalimumabi (kauppanimi Humira) on vasta-aine, joka estää tulehdusta edistävää TNF-alfaa ja jota käytetään mm. nivelreumassa ja Crohnin taudissa; trastutsumabi (Herceptin) on vasta-aine, joka tunnistaa HER2-reseptorin rintasyöpäsoluissa; rituksimabi (MabThera) kohdistuu B-lymfosyyttien CD20-molekyyliin ja on käytössä mm. lymfoomissa ja nivelreumassa. Monoklonaalisten vasta-aineiden nimet tunnistaa yleensä -mab-päätteestä (engl. monoclonal antibody).
• Fuusioproteiinit: Fuusioproteiineissa yhdistetään kaksi erilaista proteiinirakennetta yhdeksi lääkkeeksi. Tunnettu esimerkki on etanersepti (Enbrel), jossa on liitetty yhteen ihmisen tuumorinekroositekijä (TNF) -reseptorin osa ja vasta-aineen runko-osa. Etanersepti toimii ”ansoittamalla” TNF-alfaa elimistössä estäen sen tulehdusta välittävää vaikutusta, ja sitä käytetään mm. reumasairauksien hoidossa.
• Hormoni- ja entsyymivalmisteet: Monia ihmiselimistön hormoneja ja kasvutekijöitä valmistetaan bioteknologisesti lääkkeiksi. Esimerkiksi insuliini diabeteksen hoidossa on historiallisesti ensimmäisiä biotekniikalla tuotettuja lääkkeitä: nykyinsuliinit ovat niin sanottuja ”humaaninsuliineja”, eli ne vastaavat rakenteeltaan ihmisen omaa insuliinia (aiemmin insuliinia eristettiin eläimistä). Toinen esimerkki on erytropoietiini (EPO), joka stimuloi punasolujen tuotantoa ja auttaa anemiaan tietyissä sairauksissa.
• Sytokiinit ja muut immuunivälittäjät: Joitakin sairauksia hoidetaan antamalla elimistölle puuttuvaa tai vajaatoimista proteiinia. Esimerkiksi eräissä harvinaisissa immuunipuutoksissa annetaan interferoni-valmisteita tai interleukiineja. Myös rokotteet voidaan lukea laajasti tähän kategoriaan, sillä ne modifioivat immuunijärjestelmän toimintaa altistamalla sen tietyille biologisille aineille.
• Geeni- ja soluterapian tuotteet: Vaikka nämä ovat vielä erikoistapauksia, mainittakoon esimerkkinä kantasoluhoidot (joissa potilaalle annetaan laboratoriossa kasvatettuja soluja korjaamaan vaurioitunutta kudosta) ja CAR-T-soluterapia (jossa potilaan omat T-solut muokataan hyökkäämään syöpäsoluja vastaan). Ne ovat äärimmäisen yksilöllisiä hoitoja ja edustavat biologisten lääkkeiden kehityksen kärkeä.

Huomionarvoista on, että monien biologisten lääkkeiden nimet ovat varsin hankalia ja pitkäksi venyviä. Tämän vuoksi lääkärikäytössä ja potilaiden parissa on vakiintunut tapa puhua valmisteista niiden kauppanimillä (esim. Humira, Enbrel, Herceptin) tai lyhennetyillä nimillä. Artikkelin lopussa on luettelo tärkeimmistä lähteistä, joista löytyy lisää esimerkkejä biologisista lääkkeistä ja niiden kauppanimistä. Lisäksi Fimean Lääkehaku-palvelusta voi kuka tahansa hakea tietoa tietystä lääkevalmisteesta ja nähdä, onko se luokiteltu biologiseksi lääkkeeksi (valikosta voi suodattaa hakuehdon ”Biologiset lääkkeet”).

Mitä tarkoittaa humaani biologinen lääke?

Biologisten lääkkeiden yhteydessä puhutaan usein käsitteistä kimeerinen, humanisoitu tai humaani vasta-aine. Näillä viitataan siihen, kuinka suuri osa lääkkeenä käytettävän vasta-aineen rakenteesta on ihmisen proteiinia. Humaani tarkoittaa, että valmiste on rakenteeltaan täysin ihmistä vastaava. Esimerkiksi adalimumabi on täysin humaani monoklonaalinen vasta-aine, eli se on valmistettu vastaamaan täsmälleen ihmisen oman vasta-aineen rakennetta. Tällainen humaani vasta-aine ei yleensä aiheuta elimistössä merkittävää vierasreaktiota, koska immuunijärjestelmä ei tunnista sitä vieraaksi proteiiniksi. Humanisoitu vasta-aine puolestaan tarkoittaa osittain muokattua rakennetta: siinä esimerkiksi hiiren vasta-aineen osat on korvattu enimmäkseen ihmisen vasta-ainetta vastaavilla osilla, jotta lopputuote olisi ”ihmismäisempi”. Kimeerinen vasta-aine sisältää sekä eläinperäisiä (tyypillisesti hiiri) että ihmisen vasta-aineen osia yhdistettynä. Nämä termit kertovat siis, kuinka ”ihmiselle ominainen” biologinen lääkekandidaatti on – mitä humaanimpi, sitä parempi siedettävyys yleensä on. Esimerkiksi infliksimabi (Remicade) on kimeerinen vasta-aine (osittain hiiri, osittain ihminen), kun taas edellä mainittu adalimumabi on humaani. Humaani lääkkeen yhteydessä ei tarkoita ”inhimillistä” arkikielen merkityksessä, vaan nimenomaan ihmisen biologiaa vastaavaa alkuperää.

Biologiset reumalääkkeet

Yksi ensimmäisistä lääketieteen aloista, jossa biologiset lääkkeet otettiin laajamittaiseen käyttöön, oli reumatologia. Biologiset reumalääkkeet tarkoittavat tulehduksellisten reumasairauksien hoitoon käytettäviä biologisia valmisteita. Nivelreuma ja monet siihen rinnastettavat autoimmuunisairaudet (kuten nivelpsoriaasi, selkärankareuma ja lastenreuma) ovat sairauksia, joissa kehon immuunijärjestelmä hyökkää omia kudoksia vastaan aiheuttaen kroonisen tulehduksen. Perinteisesti näitä sairauksia hoidettiin lääkkeillä kuten metotreksaatti, sulfasalatsiini, kortisonivalmisteet ja muut niin sanotut tautiprosessia hidastavat reumalääkkeet (DMARDs). Joskus kuitenkaan perinteinen lääkehoito ei riitä hillitsemään tulehdusta. Näissä vaikeissa tapauksissa on siirrytty käyttämään biologisia reumalääkkeitä, jotka kohdentuvat tarkasti tulehduksen välittäjäaineisiin tai immuunijärjestelmän soluihin.

Biologiset reumalääkkeet ovat olleet merkittävä läpimurto erityisesti nivelreuman hoidossa. Niiden myötä monien potilaiden nivelvauriot ja toimintakyvyn menetys on saatu estettyä tai ainakin hidastettua merkittävästi. Biologiset lääkkeet otetaan reumasairauksissa yleensä käyttöön vasta, kun perinteiset lääkkeet (kuten metotreksaatti) eivät ole tehonneet riittävästi tai ovat aiheuttaneet liikaa haittoja. Usein biologista lääkettä käytetään yhdessä metotreksaatin tai muun perinteisen reumalääkkeen kanssa, koska yhdistelmähoito voi tehostaa vaikutusta ja vähentää elimistön muodostamien vasta-aineiden kehittymistä lääkevalmistetta vastaan. Lääkärin suosituksesta biologinen reumalääke voidaan joskus myös aloittaa ilman metotreksaattia, mikäli siihen on erityinen syy (esim. metotreksaatin haittavaikutukset).

Tällä hetkellä reumasairauksiin on olemassa useita eri vaikutusmekanismeilla toimivia biologisia lääkkeitä. Tärkeimpiä ryhmiä ja esimerkkejä näistä ovat:

1. TNF-alfan estäjät: TNF-alfa (tuumorinekroositekijä alfa) on keskeinen tulehdusta voimistava sytokiini nivelreumassa ja monissa muissa autoimmuunitaudeissa. TNF:n estoon on useita biologisia lääkkeitä:
   • Etanersepti (Enbrel) – fuusioproteiini, joka sitoo TNF-alfaa.
   • Infliksimabi (Remicade) – kimeerinen monoklonaalinen vasta-aine TNF-alfalle.
   • Adalimumabi (Humira) – täysin humaani vasta-aine TNF-alfalle.
   • Golimumabi (Simponi) – humaani vasta-aine TNF-alfalle.
   • Certolitsumabi pegoli (Cimzia) – pegylöity (pitkävaikutteiseksi muokattu) vasta-ainefragmentti TNF:n estoon.
     Nämä kaikki vähentävät tehokkaasti tulehdusta nivelissä ja muissa kudoksissa, ja niitä käytetään nivelreuman lisäksi mm. selkärankareumassa ja nivelpsoriaasissa. Potilas saa yleensä vain yhden TNF-estäjän kerrallaan, ja jos teho ei riitä, voidaan kokeilla toista saman ryhmän lääkettä tai vaihtaa eri vaikutusmekanismiin.
2. Interleukiinien estäjät: Interleukiinit (IL) ovat toisia tärkeitä tulehduksen välittäjäaineita. Nivelreumassa erityisesti IL-6 on kohonnut, ja sen estoon on kehitetty lääkkeitä:
   • Tosilitsumabi (RoActemra) – vasta-aine, joka estää interleukiini-6:n reseptoria.
   • Sarilumabi (Kevzara) – toinen IL-6-reseptorin salpaaja.
     Lisäksi toisiin sairauksiin (kuten nivelpsoriaasiin ja psoriaasiin) on käytössä interleukiini 17:n ja interleukiini 23:n estäjiä (esimerkiksi sekukinumabi (Cosentyx) estää IL-17A:ta ja ustekinumabi (Stelara) estää IL-12/23:n toimintaa). Nämä tehoavat paremmin esimerkiksi psoriaasin iho-oireisiin ja selkärankareuman tiettyihin muotoihin.
3. B- ja T-lymfosyytteihin kohdistuvat lääkkeet:
   • Rituksimabi (MabThera) on vasta-aine, joka tuhoaa B-soluja (se sitoutuu B-solujen CD20-antigeeniin). Sitä käytetään nivelreumassa erityisesti silloin, jos TNF-estäjät eivät ole tehonneet, sekä eräissä muissa autoimmuunisairauksissa ja lymfoomissa.
   • Abatasepti (Orencia) on fuusioproteiini, joka estää T-lymfosyyttien aktivoitumista blokkaamalla niiden ”kostimulaatiosignaalin”. Abatasepti ikään kuin rauhoittaa yliaktiivisia T-soluja nivelreumassa.
4. Interleukiini-1:n estäjä:
   • Anakinra (Kineret) on IL-1-reseptorin salpaaja. Se oli ensimmäisiä biologisia reumalääkkeitä, mutta nykyään sitä käytetään melko harvoin nivelreumassa sen lyhytkestoisen vaikutuksen ja päivittäisen pistostarpeen vuoksi. Sillä on kuitenkin käyttöä joissakin harvinaisissa tulehduksellisissa oireyhtymissä.

Nämä ovat biologisten reumalääkkeiden pääryhmiä, ja kehitteillä on jatkuvasti uusia lääkevalmisteita näissä ja uusissa kohteissa. Viime vuosina esimerkiksi Janus-kinaasin estäjät (JAK-estäjät) ovat tulleet uutena hoitomuotona nivelreumaan. On tärkeää huomata, että JAK-estäjät (kuten tofasitinibi, barisitinibi, upadacitinibi) eivät ole biologisia lääkkeitä vaan pieniä kemiallisia molekyylejä (ns. täsmälääkkeitä nekin), jotka otetaan tabletteina. Ne kuitenkin mainitaan usein samassa yhteydessä biologisten kanssa, koska niiden käyttötarkoitus on samankaltainen (vaikean reuman hoito silloin, kun perinteinen lääkehoito ei riitä). Uusia biologisia reumalääkkeitä tulee myös markkinoille – esimerkiksi lupusta (SLE) hoitoon on kehitetty belimumabi (Benlysta), joka estää B-lymfosyyttien toimintaa stimuloivaa BLyS-nimistä välittäjäainetta. Jatkossa biologisten lääkkeiden kirjo laajenee entisestään, mikä antaa lääkäreille lisää työkaluja räätälöidä hoito kunkin potilaan taudinkuvan mukaan.

Suomessa biologisten reumalääkkeiden käyttö on tarkkaan ohjeistettua. Erikoislääkäri (yleensä reumatologi) arvioi biologisen hoidon tarpeen ja aloittaa lääkityksen sairaalassa tai poliklinikalla. Usein ennen biologisen lääkkeen aloitusta varmistetaan, ettei potilaalla ole piileviä infektioita – esimerkiksi tuberkuloosiseulonta (ihotesti tai keuhkokuva) ja virushepatiittien testaus tehdään, koska immunosuppressiivinen hoito voisi aktivoida piilevän infektion. Kun biologinen lääke aloitetaan, potilasta seurataan säännöllisesti hoitovasteen ja mahdollisten haittavaikutusten varalta. Moni potilas raportoi, että biologinen lääke on tuonut huomattavan avun nivelkipuihin ja parantanut toimintakykyä, mahdollisesti jopa normalisoinut arjen elämää aiempaan verrattuna.

Biologiset lääkkeet tulehduksellisissa suolistosairauksissa

Tulehdukselliset suolistosairaudet, kuten Crohnin tauti ja haavainen paksusuolentulehdus (colitis ulcerosa), ovat autoimmuunipohjaisia suolistotulehduksia. Niissä immuunijärjestelmä aiheuttaa pitkäaikaisen tulehduksen ruoansulatuskanavan seinämässä, mikä johtaa vaikeisiin oireisiin (vatsakivut, ripuli, veriulosteet, imeytymishäiriöt). Perinteiset hoidot näissä sairauksissa ovat sisältäneet mm. kortikosteroideja (kortisonikuureja) ja immunosuppressiivisia tabletteja (kuten atsatiopriini, metotreksaatti), mutta monilla potilailla ne eivät riitä pitämään tautia kurissa. Biologiset lääkkeet ovat tuoneet merkittävän edistysaskeleen myös näiden sairauksien hoidossa.

Biologiset suolistosairauksien lääkkeet ovat pitkälti samoja tai samankaltaisia valmisteita kuin reumasairauksissa käytetyt, sillä tulehduksen välittäjäaineet ovat osittain samoja. Erityisesti TNF-alfan estäjät ovat olleet tehokkaita sekä Crohnin taudin että haavaisen koliitin hoidossa. Esimerkiksi infliksimab ja adalimumabi, joista edellä mainittiin reumalääkkeinä, ovat vakiintuneita hoitoja myös vaikeissa suolistosairauksissa. Ne voivat rauhoittaa tulehduksen ja jopa parantaa suolen limakalvon vauriot (limakalvon arpeutuminen vähenee), mikä on mullistanut monen IBD-potilaan ennusteen.

Myös uudempia biologisia lääkkeitä on kehitetty nimenomaan suolistotulehduksiin. Yksi esimerkki on vedolitsumabi (Entyvio), joka on suolistospesifinen biologinen lääke: se on vasta-aine, joka estää tulehdussolujen pääsyä suolen limakalvolle sitoutumalla integriini-nimiseen reseptoriin. Näin ollen vedolitsumabi hillitsee suolessa tapahtuvaa tulehdusreaktiota vaikuttamatta laajasti muualla kehossa. Tätä kohdennettua vaikutusta hyödynnetään erityisesti Crohnin taudissa ja haavaisessa koliitissa silloin, kun TNF-estäjät eivät ole tehonneet tai eivät sovi.

Toinen uudempi valmiste on ustekinumabi (Stelara), joka alun perin kehitettiin psoriaasin hoitoon, mutta on hyväksytty myös Crohnin taudin hoitoon. Se estää interleukiini-12 ja -23 -sytokiinien toimintaa ja on auttanut joitakin potilaita, joilla muut hoidot eivät ole auttaneet. Lisäksi tutkimuksessa on muita molekyylejä, jotka kohdistuvat esimerkiksi interferoni-gammaan tai muihin tulehduksen mekanismeihin suolistosairauksissa.

Biologisten lääkkeiden käyttö suolistosairauksissa aloitetaan erikoissairaanhoidossa (gastroenterologin toimesta). Kuten reumataudeissakin, ennen hoidon aloitusta varmistetaan, ettei potilaalla ole aktiivista infektiota (esimerkiksi tuberkuloosi on poissuljettava). Hoidon aikana seurataan sekä suolisto-oireita että mahdollisia haittavaikutuksia tarkasti. Monet IBD-potilaat kokevat biologisen lääkityksen parantaneen merkittävästi elämänlaatuaan – esimerkiksi aiemmat tiheät sairaalahoitoa vaatineet pahenemisvaiheet voivat harveta huomattavasti tai leikkaustarve vähentyä, kun tehokas lääkitys pitää tulehduksen kurissa.

On hyvä huomioida, että kaikki IBD-potilaat eivät biologista lääkettä tarvitse: lievemmät tautimuodot hoidetaan edelleen perinteisin keinoin. Biologinen lääke tulee kuvaan yleensä keskivaikeassa tai vaikeassa taudissa, tai jos potilas ei siedä muita lääkkeitä. Kuten reumassa, myös suolistosairauksissa biologiset lääkkeet ovat immunosuppressiivisia, joten potilaan on oltava tarkkana infektiotartuntojen suhteen ja huolehdittava esimerkiksi vuosittaisesta influenssarokotuksesta ja muista lääkärin suosittelemista rokotuksista (palaamme immunosuppressiivisuuden merkitykseen haittavaikutuksissa).

Biologiset syöpälääkkeet

Syövän hoidossa biologiset lääkkeet ovat tuoneet täysin uusia hoitomahdollisuuksia perinteisten hoitojen (kirurgia, säteilytys, solunsalpaajakeinohoidot) rinnalle. Biologiset syöpälääkkeet voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään:

• Kohdennetut vasta-ainehoidot, jotka hyökkäävät suoraan syöpäsolun tiettyyn rakenteeseen, ja
• Immunoterapiat, jotka auttavat elimistön omaa immuunijärjestelmää tunnistamaan ja tuhoamaan syöpäsoluja.

Monoklonaaliset vasta-aineet syöpäsairauksissa: Useat syöpätyypit ilmentävät pinnallaan tai erittävät tiettyjä molekyylejä, joihin vasta-ainehoito voidaan kohdistaa. Esimerkiksi rintasyövän eräässä alatyypissä syöpäsolujen pinnalla on runsaasti HER2-nimistä kasvutekijäreseptoria; trastutsumabi (Herceptin) on monoklonaalinen vasta-aine, joka sitoutuu HER2-reseptoriin ja estää syöpäsolujen kasvusignaalia sekä merkitsee solun immuunijärjestelmän tuhottavaksi. Tämä hoito on parantanut merkittävästi HER2-positiivisen rintasyövän ennustetta. Toisena esimerkkinä rituksimabi, jo mainittu B-soluvasta-aine, on mullistanut tiettyjen lymfoomien (imusolmukesyöpien) hoidon yhdistettynä solunsalpaajiin – rituksimabi hakeutuu B-solulymfooman soluihin ja ohjaa ne tuhoutumaan.

Muita vasta-ainemuotoisia syöpälääkkeitä ovat mm. bevasitsumabi (Avastin), joka estää kasvainten verisuonituksen muodostumista (sitoutumalla VEGF-kasvutekijään), sekä setuksimabi ja panitumumabi, jotka kohdistuvat paksusuolisyövissä yleiseen EGFR-kasvureseptoriin. On olemassa myös vasta-aineita, joihin on kiinnitetty solunsalpaajamolekyyli tai radioaktiivinen yhdiste – nämä ns. konjugaattihoidot kuljettavat myrkkylastin suoraan syöpäsoluun vasta-aineen ohjaamana (esimerkkinä trastutsumabin ja solunsalpaajan yhdistelmä T-DM1 rintasyövässä).

Syövän immunoterapia: Viime vuosina ehkä puhutuin edistysaskel syövän hoidossa on ollut immunologiset hoidot, erityisesti niin kutsutut immuunijarrujen estäjät. Nämäkin ovat biologisia lääkkeitä, yleensä vasta-aineita, mutta niiden vaikutus kohdistuu immuunijärjestelmän säätelyyn. Terveessä elimistössä on nimittäin ”jarrumekanismeja”, jotka estävät immuunijärjestelmää hyökkäämästä omia soluja vastaan liikaa. Syöpäsolut osaavat joskus hyödyntää näitä mekanismeja piiloutuakseen immuunipuolustukselta. PD-1- ja PD-L1-estäjät (kuten pembrolitsumabi [Keytruda], nivolumabi [Opdivo] ja atezolitsumabi) ovat vasta-aineita, jotka estävät immuunijarruja ja siten vapauttavat elimistön T-lymfosyytit hyökkäämään syöpäsolujen kimppuun. Näillä lääkkeillä on saatu aikaan pitkäaikaisia hoitovasteita esimerkiksi keuhkosyövässä, melanoomassa ja munuaissyövässä, jopa aiemmin toivottomissa tautitapauksissa. Immuuniterapia voi käytännössä ”uudelleen kouluttaa” potilaan oman puolustusjärjestelmän pitämään syövän kurissa.

Toinen immunoterapian muoto on jo aiemmin mainittu CAR-T-soluterapia, jossa potilaan omat T-solut muokataan laboratoriossa tunnistamaan syöpäsolujen pinnalta tietty merkkiaine ja tuhoamaan kyseiset solut. Esimerkiksi eräissä leukemioissa on saatu dramaattisia tuloksia CAR-T-hoidoilla. Nämä hoidot ovat kuitenkin yksilöllisiä, kalliita ja voivat aiheuttaa rajuja immuunireaktioita, joten ne on varattu hyvin erityisiin tilanteisiin.

Biologiset syöpälääkkeet annostellaan käytännössä aina suonensisäisesti sairaalassa tai poliklinikalla, koska kyse on vakavista sairauksista ja mahdolliset haittavaikutukset (kuten infuusioreaktiot tai immunoterapian liiallinen immuunivaste) vaativat seurantaa. Syöpälääkäri (onkologi) suunnittelee biologisten lääkkeiden käytön osana potilaan hoitoa – joskus ne yhdistetään perinteisiin sytostaatteihin, joskus käytetään yksinään. Biologisilla syöpälääkkeillä on omat erityiset haittansa (immuunijärjestelmän yli- tai alitoiminnasta johtuvat vaikutukset, uudentyyppiset sivuoireet), mutta ne ovat laajentaneet hoitomahdollisuudet sellaisille potilaille, joille ei aiemmin ollut tehokasta hoitoa. Syövän biologinen hoito onkin erittäin aktiivinen tutkimusalue, ja uusia vasta-aineita tai muita biologisia molekyylejä kehitetään jatkuvasti eri syöpätyyppeihin.

Muut käyttöalueet biologisille lääkkeille

Edellä on käsitelty laajasti biologisten lääkkeiden roolia reumasairauksissa, suolistosairauksissa ja syövissä. Näiden ohella on joukko muita merkittäviä sairauksia, joissa biologisia lääkkeitä hyödynnetään:

• Diabetes: Insuliini on perinteinen esimerkki biologisesta lääkehoidosta. Vaikka insuliinihoito keksittiin jo 1920-luvulla, nykyisin käytettävä insuliini tuotetaan bioteknisesti ja on rakenteeltaan identtistä ihmisen insuliinin kanssa (ns. humaani insuliini). Lisäksi diabeteksen hoidossa on käytössä esimerkiksi GLP-1-analogit (kuten liraglutidi, kauppanimeltään Victoza), jotka ovat biologisia peptidihormoneja säätelemässä verensokeria. Nämä tosin annostellaan injektioina, mikä korostaa biologisten lääkkeiden yhteistä piirrettä antotavan suhteen.
• Astma ja allergiat: Vaikean eosinofiilisen astman hoitoon on kehitetty biologisia vasta-aineita, kuten omalitsumabi (Xolair), joka sitoo IgE-vasta-aineita ja estää allergista reaktiota, sekä mepolitsumabi ja benralitsumabi, jotka estävät interleukiini-5:n toimintaa vähentäen eosinofiilien määrää. Nämä pistoksina annettavat hoidot on tarkoitettu vaikeasti hoidettavaan astmaan, jossa perinteiset hengitettävät lääkkeet eivät riitä. Samoin krooniseen nokkosihottumaan ja muihin allergisiin sairauksiin on biologisia lääkkeitä kehitteillä tai jo käytössä. Allergologian puolella siedätyshoidot allergeeniuutevalmisteilla voidaan myös nähdä biologisena hoitona.
• Neurologiset sairaudet: Joissakin neurologisissa sairauksissa on biologisia lääkkeitä, esimerkiksi natalitsumabi (Tysabri) on vasta-aine, jota käytetään aggressiivisen MS-taudin hoitoon vähentämään tulehdussolujen pääsyä keskushermostoon. Myös kroonisen migreenin estossa on hyväksytty vasta-ainehoito (erenumabi ja muut CGRP-vasta-aineet), jotka ovat biologisia lääkkeitä kohdistuen migreenin välittäjäaineisiin.
• Ihosairaudet: Yleinen esimerkki on vaikea psoriaasi, jonka hoidossa hyödynnetään samoja biologisia lääkkeitä kuin nivelpsoriaasissa. TNF-estäjät, IL-17- ja IL-23-estäjät ovat tuoneet monelle psoriaasipotilaalle lähes oireettoman ihon, kun perinteiset voiteet ja tabletit eivät tehonneet. Myös vaikeassa atooppisessa ihottumassa (atooppinen ekseema) on uudehko biologinen hoito dupilumabi, joka estää interleukiini-4 ja -13 -välittäjäaineiden toimintaa ja vähentää ihon tulehdusta dramaattisesti monilla potilailla.

Yllä mainitut esimerkit osoittavat, että biologiset lääkkeet ovat yleistyneet monilla lääketieteen erikoisaloilla. Niitä yhdistää usein se, että ne on tarkoitettu vakavampiin tai vaikeahoitoisiin tautimuotoihin, joissa tavanomainen lääkitys ei riitä. Biologinen lääke aloitetaan aina harkiten, ja hoitoa toteutetaan erikoislääkärin valvonnassa. Potilaille biologiset lääkkeet voivat tarjota mahdollisuuden elää lähes normaalia elämää sairaudesta huolimatta – monesti kuulee, että biologisen lääkkeen aloittaminen on ollut ”käänteentekevä” vaihe esimerkiksi reumaa tai Crohnin tautia sairastavan elämässä.

Itse pistettävät biologiset lääkkeet

Kuten todettu, valtaosa biologisista lääkkeistä annostellaan pistoksina tai infuusioina. Moni biologinen lääke vaatii aluksi infuusion sairaalassa, mutta lukuisista valmisteista on saatavilla myös ihon alle pistettävä muoto. Potilaan kannalta on suuri etu, mikäli lääke voidaan pistää itse kotona: se vähentää sairaalakäyntejä ja antaa vapauden hoitaa itseään sopivana ajankohtana. Tyypillisesti itse pistettävä biologinen lääke annostellaan joko esitäytetyllä ruiskulla tai yleisemmin injektiokynällä (automaattinen kynämallinen ruisku). Injektiokynä on helppokäyttöinen – potilas painaa kynän neulan ihon läpi esimerkiksi reiteen tai vatsanahkaan ja vapauttaa lääkkeen jousimekanismin avulla.

Useiden reuma- ja IBD-lääkkeiden kohdalla potilas saa alkuun ensimmäisen annoksen valvotusti sairaalassa tai poliklinikalla, jossa myös opetetaan pistotekniikka. Terveydenhuollon ammattilainen varmistaa, että potilas (tai hänen omaisensa) oppii käyttämään annostelulaitetta oikein. Alussa ajatus itse pistämisestä saattaa pelottaa, mutta kokemuksen myötä monet potilaat tottuvat siihen rutiinina – neulankärjet ovat pieniä ja toimenpide on nopeasti ohi. Yleensä pistos annetaan 1–4 viikon välein lääkkeestä riippuen, joten kyse ei ole päivittäisestä toimenpiteestä kuin harvoissa poikkeuksissa.

Esimerkkejä itse pistettävistä biologisista lääkkeistä ovat vaikkapa:

• Adalimumabi (Humira) – injektiokynä, pistos yleensä 2 viikon välein.
• Etanersepti (Enbrel) – saatavilla kynä tai ruisku, pistos kerran viikossa.
• Uudemmat astman vasta-ainehoidot (kuten omalitsumabi) – pistetään 2–4 viikon välein ihon alle, usein aluksi terveydenhuollossa mutta mahdollisesti myöhemmin itse.
• Insuliinit – nekin annostellaan insuliinikynällä useita kertoja päivässä (diabeetikoille tämä on arkipäivää, joten biologisten lääkkeiden pistoväli on heihin verrattuna harva).

Pistettävien biologisten lääkkeiden kohdalla on tärkeää huolehtia oikeasta säilytyksestä ja käsittelystä. Useimmat biologiset valmisteet säilytetään jääkaapissa (2–8 °C) käyttöön saakka, sillä huoneenlämmössä herkkä proteiini voi menettää tehonsa. Ennen pistämistä ruisku tai kynä yleensä otetaan huoneenlämpöön noin puoli tuntia aikaisemmin, jotta pistäminen on miellyttävämpää (kylmä liuos voi kirvellä pistettäessä). Neulat käytetään vain kerran ja hävitetään terävälle jätteelle tarkoitettuun astiaan. Nämä käytännön asiat opastetaan potilaalle tarkasti hoidon alussa.

Suomessa Fimea on ohjeistanut, että biologisten lääkkeiden apteekkivaihdossa (kun vaihdetaan esimerkiksi kalliimpi valmiste edullisempaan biosimilaariin apteekissa) ei vaihdeta annostelulaitetta erilaiseksi kesken hoidon. Toisin sanoen, jos potilas on tottunut käyttämään injektiokynää, vaihtovalmistekin pyritään toimittamaan kynänä eikä esimerkiksi ruiskuna, ja päinvastoin. Tämä ehkäisee sekaannuksia ja varmistaa, että potilas pystyy jatkossakin pistämään lääkkeensä ongelmitta. Apteekki neuvoo joka tapauksessa lääkkeen toimittamisen yhteydessä laitteen käytön, jos merkki vaihtuu – mutta yhteensopivuus pyritään pitämään.

Yhteenvetona, itse pistettävät biologiset lääkkeet antavat potilaalle vapauden ja vastuun toteuttaa hoitoaan kotona. Alkuun opastus ja totuttelu on tarpeen, mutta terveydenhuollon tukemana valtaosa potilaista pystyy tähän. Moni kokee, että itsenäisesti annosteltava lääke helpottaa arkea verrattuna siihen, että pitäisi säännöllisesti matkustaa sairaalaan infuusioon. Toki on biologisia lääkkeitä, joita ei voi itsenäisesti kotona antaa (esimerkiksi jotkin syöpälääkkeet tai hyvin tarkkaa seurantaa vaativat infuusiot), mutta monet yleisimmistä reuma- ja IBD-lääkkeistä soveltuvat kotipistoksiksi.

Biologisten lääkkeiden hyödyt

Biologiset lääkkeet ovat tuoneet merkittäviä hyötyjä sekä potilaille että terveydenhuoltojärjestelmälle. Tärkeimpiä etuja ovat:

• Teho vaikeissa sairauksissa: Biologiset lääkkeet voivat hillitä sairauksia, jotka aiemmin johtivat vääjäämättä vaikeaan invaliditeettiin tai olivat hengenvaarallisia. Esimerkiksi vaikea nivelreuma saattoi ennen biologisia hoitoja johtaa nivelten tuhoutumiseen ja työkyvyttömyyteen, kun taas biologisten lääkkeiden avulla monet potilaat saavuttavat pitkäaikaisen remission (taudin oireettoman vaiheen). Samoin eräät syövät, kuten levinnyt melanooma, jossa ennen ei ollut tehokkaita hoitoja, voivat immunoterapian ansiosta pysyä hallinnassa vuosia.
• Täsmäkohdentuminen: Biologisen lääkkeen täsmällinen vaikutusmekanismi voi tarkoittaa sitä, että potilas säästyy monilta sivuvaikutuksilta, joita perinteisiin laajavaikutteisiin lääkkeisiin liittyy. Esimerkiksi syövän vasta-ainehoidot eivät yleensä aiheuta hiustenlähtöä tai vaikeaa pahoinvointia kuten klassiset sytostaatit, koska ne kohdistuvat suoraan syöpäsoluun eivätkä vahingoita yhtä voimakkaasti nopeasti jakautuvia terveitä soluja. Reumalääkkeissä puolestaan biologinen hoito ei vaurioita maksaa tai munuaisia kuten jotkin pitkäaikaiset pillerilääkitykset voivat tehdä.
• Elämänlaadun paraneminen: Kun sairauden oireet saadaan kuriin, potilaan toimintakyky ja elämänlaatu kohoavat. Monet biologista lääkettä saavat ovat voineet palata normaaliin arkeen – töihin, opintoihin, harrastuksiin – vaikka heillä on taustalla vakava krooninen sairaus. Tätä kautta biologisilla lääkkeillä voi olla laajempia yhteiskunnallisia hyötyjä (työvuosien säilyminen, vähemmän sairauspoissaoloja, vähemmän sairaalahoitojaksoja).
• Taudin etenemisen pysäyttäminen: Useissa autoimmuunisairauksissa biologiset lääkkeet eivät vain lievitä oireita, vaan ne todella muuttavat taudin kulkua. Nivelreumassa tämä tarkoittaa, että nivelvauriot röntgenkuvissa edistyvät hitaammin tai eivät ollenkaan, kun tulehdus saadaan sammuksiin. Suolistosairauksissa se voi tarkoittaa, että vältytään suolenosan poistoleikkauksilta. Biologinen lääke siis suojaa elimistöä pitkäaikaisvaurioilta, mitä ei aina perinteisillä hoidoilla saavutettu.

On kuitenkin tärkeää huomata, että biologiset lääkkeet eivät ole yleensä parantavia hoitoja siinä mielessä, että ne poistaisivat sairauden syyn pysyvästi. Useimmiten kyseessä on pitkäaikainen hoito, jota täytyy jatkaa ylläpitoannoksin, jotta sairaus pysyy rauhallisena. Jos lääkkeen käyttö lopetetaan, sairaus voi aktivoitua uudelleen (kuten nivelreuman niveltulehdukset tai IBD:n suolistotulehdus). Tästä syystä biologista lääkehoitoa arvioidaan säännöllisesti – jos potilas on ollut kauan hyvässä hoitotasapainossa, joskus voidaan harkita annosvälin harventamista tai jopa lääkkeen tauottamista, mutta tämä tehdään varoen ja lääkäriin tiiviisti yhteydessä pysyen.

Biologisten lääkkeiden haitat ja riskit

Vaikka biologiset lääkkeet ovat täsmähoitoja, niihin liittyy silti haittavaikutuksia ja riskejä, joista potilaan on hyvä olla tietoinen. Biologinen lääke haitat voivat erota totutuista tablettilääkkeiden haitoista ja johtuvat usein lääkkeen vaikutusmekanismista immuunijärjestelmään. Alla keskeisiä haittoja:

• Infektiot ja immunosuppressio: Koska monet biologiset lääkkeet vaimentavat immuunijärjestelmää, ne voivat lisätä alttiutta saada infektioita. Tavalliset flunssat voivat olla pitkäkestoisempia tai kehittyä helpommin poskiontelotulehduksiksi, keuhkokuumeiksi jne. Erityisesti keuhkotuberkuloosin uudelleen aktivoitumisen riski on huomioitu TNF-estäjien yhteydessä – tästä syystä ennen hoitoa seulotaan tuberkuloosi. Myös esimerkiksi hepatiitti B -virus voi aktivoitua, jos henkilö on kantaja. Immunosuppressiivinen vaikutus tarkoittaa siis immuunipuolustuksen heikkenemistä: elimistö ei taistele infektioita vastaan yhtä tehokkaasti. Potilaan tuleekin heti ottaa yhteys lääkäriin, jos hänellä ilmenee merkkejä vakavammasta infektiosta (korkea kuume, hengitysvaikeudet, yskösverisyys tms.). Usein hoitava lääkäri antaa ohjeet esimerkiksi keskeyttää biologisen reumalääkkeen pistäminen siksi aikaa, kun on antibioottihoitoa vaativa infektio päällä. Yleensä infektioiden torjuntaan liittyviä ongelmia voidaan ennaltaehkäistä: potilaille suositellaan ajantasaiset rokotukset (kausi-influenssa, pneumokokki, COVID-19 ym. tilanteen mukaan). Huomioitavaa on, ettei eläviä (heikennettyjä) taudinaiheuttajia sisältäviä rokotteita yleensä saa antaa immunosuppressiivista biologista lääkettä käyttävälle, koska ne voisivat teoriassa aiheuttaa taudin (esim. keltakuumerokote tai vesirokkorokote kuuluu tähän kategoriaan). Nämä seikat lääkäri tarkistaa ja ohjeistaa potilasta rokotteiden suhteen.
• Pistoskohdan reaktiot: Ihon alle pistettävillä biologisilla lääkkeillä melko tavallinen haitta on paikallinen reaktio pistoskohdassa. Ihoon voi tulla punoitusta, kutinaa, turvotusta tai kipua. Nämä pistoskohdan reaktiot ovat yleensä lieviä ja ohimeneviä. Niitä voi helpottaa viilentämällä aluetta tai käyttämällä tarvittaessa apteekista saatavaa hydrokortisonivoidetta. Joskus vaihtamalla pistospaikkaa (esimerkiksi vatsanahasta reiteen) reaktiot voivat vähentyä. Mikäli pistoskohdassa ilmenee voimakas ihottuma tai laaja alue kuumotusta, asiasta kannattaa ilmoittaa lääkärille – hyvin harvoin kyseessä voi olla alkava allerginen reaktio valmisteen apuaineille.
• Infuusio- ja yliherkkyysreaktiot: Suonensisäisesti annettavilla vasta-ainehoidoilla (kuten monilla syöpälääkkeillä tai infliksimabilla) voi ilmetä infuusioreaktio antamisen aikana. Tyypillisiä oireita ovat päänsärky, ihon punoitus, kutina, verenpaineen lasku tai hengitysoireet infuusion aikana tai pian sen jälkeen. Tämän vuoksi infuusiot annetaan valvotusti: hoitohenkilökunta tarkkailee potilasta ja voi tarvittaessa hidastaa tiputusta tai antaa lääkkeitä (kuten antihistamiinia tai kortisonia) reaktion hillitsemiseksi. Yleensä lievät reaktiot eivät estä hoidon jatkamista – ensi kerralla voidaan antaa esilääkitys allergiaoireiden ehkäisyyn. Varsinaiset allergiset reaktiot (anafylaksia) biologiselle lääkkeelle ovat harvinaisia, mutta mahdollisia. Jos potilaalle kehittyy voimakas allerginen reaktio, kyseisen valmisteen käyttö lopetetaan ja siirrytään vaihtoehtoiseen hoitoon.
• Vastaan muodostuvat vasta-aineet: Elimistö voi joskus alkaa muodostaa vasta-aineita itse lääkevalmistetta vastaan, erityisesti jos lääkkeen rakenne poikkeaa ihmisen täysin omasta (esim. kimeeriset vasta-aineet kuten infliksimabi). Nämä neutraloivat vasta-aineet voivat tehdä lääkkeen tehottomaksi ajan myötä ja voivat myös lisätä infuusioreaktioiden riskiä. Tätä pyritään vähentämään yhdistämällä biologisen lääkkeen kanssa pieni annos metotreksaattia, mikä hillitsee immuunijärjestelmän reaktiivisuutta vierasta proteiinia kohtaan. Jos teho heikkenee vasta-ainemuodostuksen vuoksi, usein auttaa vaihtaminen toiseen valmisteeseen, mieluiten mahdollisimman ”humaaniin” sellaiseen, jotta uusi reaktio ei synny.
• Muut haittavaikutukset: Jotkin biologiset lääkkeet voivat nostaa maksa-arvoja, aiheuttaa verenkuvan muutoksia (esim. valkosolujen tai verihiutaleiden vähenemistä) tai harvinaisissa tapauksissa laukaista autoimmuunireaktioita. Esimerkiksi TNF-estäjien on raportoitu hyvin harvoin aiheuttaneen MS-taudin kaltaisia neurologisia oireita tai lupus-tyyppistä oireistoa. Nämä ovat kuitenkin hyvin epätavallisia haittoja. Joidenkin biologisten lääkkeiden pitkäaikaiskäyttöön on liitetty pohdintoja, voisivatko ne lievän immuunipuolustuksen laskun vuoksi lisätä tiettyjen syöpien ilmaantuvuutta (kuten ihon tyvisolusyöpiä tai imukudoksen kasvaimia). Laaja seurantatutkimus on kuitenkin osoittanut, että reumatautien kohdalla biologisten lääkkeiden hyödyt ylittävät mahdolliset syöpä- tai muut riskit, eikä selvää korkeaa syöpäriskiä ole osoitettu lukuun ottamatta ehkä lievää ihosyöpien yleistymistä pitkään immunosuppressiivista hoitoa saaneilla – aurinkosuojan käyttö on siis edelleen suositeltavaa.

Yleisesti ottaen biologisten lääkkeiden turvallisuutta seurataan tarkasti. Jokainen uusi valmiste on tullut markkinoille laajojen tutkimusten jälkeen, mutta harvinaisia haittoja voi ilmetä vasta käytön yleistyessä. Suomessa sekä lääkärit että potilaat voivat raportoida havaitsemansa vakavat tai uudet haittavaikutukset suoraan Fimealle (Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskukselle). Fimea kerää nämä tiedot ja voi antaa tiedotteita tai päivityksiä lääkevalmisteen käyttöön, jos ilmenee jotain merkittävää turvallisuuteen liittyvää.

Mitä tarkoittaa immunosuppressiivinen?

Termi immunosuppressiivinen tarkoittaa immuunijärjestelmää heikentävää tai hillitsevää. Immunosuppressiivinen lääke vähentää kehon puolustusjärjestelmän kykyä reagoida esimerkiksi bakteereihin, viruksiin tai muihin taudinaiheuttajiin. Monien biologisten lääkkeiden tarkoitus on nimenomaan vaimentaa liiallista tai haitallista immuunireaktiota – esimerkiksi nivelreumassa immuunijärjestelmä käy ”ylikierroksilla” hyökäten niveliin, joten immunosuppressiivinen lääke rauhoittaa tämän reaktion. Samaan aikaan kuitenkin myös kehon normaali kyky torjua infektioita heikkenee jonkin verran, mistä seuraa edellä kuvattu infektioriskin suureneminen. Immunosuppressiivisia lääkkeitä ovat biologisten lisäksi mm. kortisoni suurina annoksina ja perinteiset reumalääkkeet kuten metotreksaatti. Potilaan näkökulmasta on tärkeää ymmärtää tämä vaikutus: jos käytössä on immunosuppressiivinen (eli ”vastustuskykyä heikentävä”) lääkitys, pitää olla tarkkana infektio-oireiden suhteen ja noudattaa lääkärin ohjeita esimerkiksi antibioottisuojasta tai tauotuksista sairastelun aikana. Toisaalta juuri immunosuppressiivisuutensa ansiosta biologinen lääke pystyy hillitsemään autoimmuunitautia tehokkaasti. Kaikki biologiset lääkkeet eivät ole immunosuppressiivisia – esimerkiksi rokotteet ovat biologisia valmisteita mutta päinvastoin stimuloivat immuunijärjestelmää. Useimmat autoimmuuni- ja syöpäsairauksien biologiset hoidot kuitenkin ovat immunosuppressiivisia jossain määrin.

Biosimilaarit ja biologisten lääkkeiden kauppanimet

Biologisten lääkkeiden korkea hinta on johtanut kehitykseen, jossa alkuperäisvalmisteille pyritään saamaan edullisempia versioita samaan tapaan kuin geneerisiä rinnakkaislääkkeitä on perinteisille lääkkeille. Koska biologinen lääke on monimutkainen molekyyli ja sitä ei voi tarkasti kopioida kuten kemiallista rakennetta, näistä rinnakkaisvalmisteista käytetään nimitystä biosimilaari (eli ”biologinen kaltaislääke”). Biosimilaari on valmiste, joka on erittäin samankaltainen ja terapeuttisesti yhtäarvoinen jo aiemmin hyväksytyn biologisen lääkkeen kanssa, mutta se valmistetaan toisen yhtiön toimesta patenttisuojan päätyttyä. Biosimilaarin vaikuttava aine on siis sama biologinen molekyyli, vaikkakin pienen pieniä eroja rakenteessa voi esiintyä johtuen esimerkiksi erilaisesta valmistusmenetelmästä. Nämä erot eivät kuitenkaan vaikuta lääkehoidon tehoon tai turvallisuuteen olennaisesti – viranomaiset (kuten Euroopan lääkevirasto EMA ja Fimea Suomessa) vaativat kattavat tutkimukset, joilla varmistetaan, että biosimilaari toimii yhtä hyvin kuin alkuperäinen lääke.

Biologiset lääkkeet kauppanimet on aihe, joka usein mietityttää potilaita: samasta vaikuttavasta aineesta voi olla useita kauppanimiä. Esimerkiksi infliksimabi-valmistetta myydään Suomessa sekä alkuperäisenä Remicade-nimellä että useina biosimilaareina (kauppanimiä mm. Remsima, Inflectra, Zessly). Samoin adalimumabista alkuperäinen on Humira, ja biosimilaareja on tullut useita (esim. Amgevita, Hyrimoz, Idacio…). Lääkärit kirjoittavat nykyään reseptiin yleensä vaikuttavan aineen nimen (esim. ”adalimumabi”) tai edullisimman valmisteen kauppanimen tilanteen mukaan.

Suomessa lainsäädäntö on hiljattain muuttunut niin, että myös biologisia lääkkeitä voidaan vaihtaa apteekissa edullisempaan vastaavaan, samaan tapaan kuin tavanomaisia lääkkeitä on vaihdettu vuodesta 2003 alkaen. Biologisten lääkkeiden apteekkivaihto alkoi huhtikuussa 2024 vaiheittain: ensimmäisessä vaiheessa vaihdon piiriin tulivat enoksapariinivalmisteet (eli pienimolekyyliset hepariinit, verenohennuslääkkeet). Tammikuusta 2025 alkaen apteekkivaihto laajenee koskemaan suurinta osaa muistakin biologisista lääkkeistä, pois lukien insuliinit. Pitkävaikutteiset insuliinivalmisteet liitetään mukaan vaihdon piiriin vuosina 2025–2026 omassa aikataulussaan (esimerkiksi glargininsuliini huhtikuusta 2025, muut pitkävaikutteiset insuliinit vuoden 2026 alusta). Sen sijaan lyhytvaikutteisia ateriainsuliineja ei vaihdeta apteekissa, vaan niiden osalta hoitovasteen pienetkin erot halutaan huomioida yksilöllisesti lääkärin arvion perusteella.

Apteekkivaihdon periaate on, että kun potilas hakee lääkettä, apteekki tarjoaa hänelle edullisinta saatavilla olevaa vaihtokelpoista valmistetta. Lääkkeiden yhteisvaikutukset tai teho eivät tästä muutu, koska biosimilaari on käytännössä sama hoito. Potilas saa käyttää samaa valmisteen ”nimeä” vähintään kuuden kuukauden ajan kerrallaan, ennen kuin vaihto edullisempaan tarkistetaan uudelleen. Tämä kuuden kuukauden jakso on säädetty, jotta potilas ei joudu liian usein vaihtamaan valmistetta ja jotta mahdolliset erot esimerkiksi pistoslaitteessa eivät aiheuta sekaannusta. Kuten aiemmin mainittiin, alaikäisten (alle 18 v) potilaiden biologisia lääkkeitä ei vaihdeta apteekissa lainkaan, vaan heille toimitetaan aina juuri se valmiste, mikä lääkäri on määrännyt.

Potilaalla on Suomessa oikeus kieltää vaihto edullisempaan valmisteeseen, jos hän haluaa jatkaa tutulla lääkkeellä. Tällöin kuitenkin Kela-korvaus maksetaan vain halvimman valmisteen hintaan saakka, ja potilas maksaa mahdollisen erotuksen itse. Vastaavasti lääkäri voi kieltää vaihdon merkitsemällä reseptiin ”ei saa vaihtaa” lääketieteellisellä perusteella – esimerkiksi jos potilaalla on ollut ongelmia jollakin tietyllä valmisteella. Jos vaihtokielto on lääketieteellisesti perusteltu, potilas saa korvauksen lääkkeestään normaalisti vaikka se olisi kalliimpi kuin biosimilaari.

Kaikkien näiden säädösten tavoitteena on hillitä biologisten lääkkeiden kustannuksia yhteiskunnalle ja samalla parantaa niiden saatavuutta. Kun useampi kustannustehokas vaihtoehto on markkinoilla, biologisten hoitojen piiriin voidaan ottaa enemmän potilaita. Suomessa Fimea ylläpitää luetteloa keskenään vaihtokelpoisista biologisista lääkkeistä, ja listaa päivitetään neljä kertaa vuodessa. Lääkärit ovat lisäksi velvoitettuja määräämään edullisin sopiva valmiste potilaan hoitoon silloin, kun biosimilaareja on saatavilla.

Potilaan näkökulmasta biosimilaarin käyttöönotto ei yleensä tunnu miltään muulta kuin mahdollisesti nimen vaihtumiselta lääkepakkauksessa ja ehkä pistoslaitteen vaihtumiselta toiseen saman tyyppiseen. Teho ja turvallisuus pysyvät samana. Tärkeää on kuitenkin, että jos pistät lääkkeen itse, tutustut uuden valmisteen kynään tai ruiskuun huolellisesti – apteekki ja tarvittaessa hoitaja opastavat tässä. Jos sinulla on huolta siitä, että vaihtaminen vaikuttaisi vointiisi, keskustele lääkärin kanssa: useimmilla potilailla vaihto sujuu ongelmitta, mutta jokainen tapaus arvioidaan yksilöllisesti.

Lääkkeiden yhteisvaikutukset ja varotoimet

Biologiset lääkkeet metaboloituvat elimistössä eri tavoin kuin perinteiset pillerilääkkeet. Useimmat biologiset lääkkeet hajoavat luonnollisesti proteiineja pilkkovien entsyymien kautta eivätkä kuormita esimerkiksi maksassa sytokromientsyymejä, kuten moni kemiallinen lääke tekee. Tästä seuraa, että biologisilla lääkkeillä on melko vähän perinteisiä lääkeaine–lääkeaine-yhteisvaikutuksia. Esimerkiksi biologinen reumalääke ei yleensä estä tai tehosta samanaikaisesti käytetyn verenpainelääkkeen tai kolesterolilääkkeen vaikutusta kemiallisten reaktioiden kautta.

On kuitenkin eräänlaisia ”funktioyhteisvaikutuksia” huomioitava: kahden immunosuppressiivisen lääkkeen käyttö samanaikaisesti voi lisätä infektioalttiutta kumulatiivisesti. Siksi lääkärisi harkitsee tarkkaan, mitä lääkkeitä yhdistetään. Usein reumapotilaat käyttävät biologisen lääkkeen ohella metotrexaattia tai pieniannoksista kortisonia – tämä on tavanomainen ja turvalliseksi katsottu yhdistelmä, kunhan potilasta seurataan. Sen sijaan kahta biologista lääkettä ei yleensä koskaan käytetä päällekkäin (poikkeuksia on lähinnä tilanteissa, joissa toista käytetään lyhytjaksoisesti toisen rinnalla, mutta rutiinisti kahta eri biologista reumalääkettä tai kahta eri syöpäimmunoterapiaa ei anneta samaan aikaan johtuen kasvavista haitoista). Lisäksi elävien rokotteiden samanaikainen käyttö mainittiinkin: se on kielletty tai ainakin hyvin varovaisesti harkittava yhteisvaikutus, koska heikennetty virus voi levitä, jos immuunijärjestelmä on lääkehoidon takia lamattu.

Suomessa Fimea tarjoaa Lääkkeiden yhteisvaikutukset -tietokannan, jota terveydenhuollon ammattilaiset käyttävät tarkistaessaan potilaiden lääkitystä. Myös kansalaiset voivat Fimean Lääkehaun avulla nähdä eri lääkkeiden tuoteselosteista tietoa yhteisvaikutuksista. Jos käytät biologista lääkettä ja aloitat jonkin uuden reseptilääkkeen, on suositeltavaa mainita biologisesta lääkityksestä sekä lääkärille että apteekille – näin mahdolliset riskit osataan huomioida. Esimerkiksi jos biologisen lääkkeen rinnalle harkitaan toista voimakasta immunosuppressiivista lääkettä (vaikkapa syövän kemoterapia reumapotilaalle), hoitava lääkäri voi joutua tauottamaan toisen hoidoista tai järjestämään erityisseurantaa.

Toisena varotoimena mainittakoon, että biologisia lääkkeitä käyttävillä potilailla on usein suositeltua käydä säännöllisissä kontrolleissa: verikokeissa (maksa-arvot, verenkuva jne.), kuvantamistutkimuksissa (tarpeen mukaan, esim. keuhkojen tilan seuraamiseksi tuberkuloosiriskin takia) ja muutenkin raportoitava voinnista. Suomessa biologisten lääkkeiden reseptit ovat voimassa vain vuoden kerrallaan, toisin kuin monien muiden kroonisten lääkkeiden (joissa voi olla jopa kaksi vuotta voimassaoloa). Tämä johtuu juuri siitä, että halutaan arvioida hoidon tarve ja turvallisuus vähintään vuosittain erikoislääkärin kanssa ennen reseptin uusimista.

Biologisten lääkkeiden käytön seuranta Suomessa

Suomessa biologisten lääkkeiden käyttöä ohjaavat useat tahot: Käypä hoito -suositukset antavat lääkäreille näyttöön perustuvia linjauksia, milloin biologinen lääke on aiheellinen; Fimea valvoo lääkkeiden myyntilupia, turvallisuutta ja laatii esimerkiksi luettelot vaihtokelpoisista valmisteista; Kela puolestaan hallinnoi lääkekorvauksia, joista biologiset lääkkeet usein kuuluvat korkeimpaan erityiskorvausluokkaan vakavissa sairauksissa.

Fimean määräysten mukaan jokaisen biologisen lääkkeen kohdalla tulee pystyä jäljittämään, mitä erää potilas on saanut. Tämä eräseuranta on tärkeää, jos esimerkiksi jokin tietty valmistuserä osoittautuisi vialliseksi tai aiheuttaisi haittoja – tieto pystytään kohdentamaan niihin potilaisiin, jotka ovat kyseisestä erästä annoksensa saaneet. Apteekit kirjaavat ylös biologisen lääkkeen eränumeron toimituksen yhteydessä, ja sairaaloissa on omat järjestelmänsä tähän. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten biologisten lääkkeiden valvonta on tiukkaa.

Potilaan kannattaa pitää myös itse kirjaa lääkityksestään. Usein klinikat antavat biologisen lääkkeen käyttäjälle potilaskortin, johon on merkitty lääkevalmisteen nimi (sekä vaikuttava aine että kauppanimi) ja mahdollisesti kontaktitiedot, mihin ottaa yhteyttä ongelmatilanteissa. Tätä korttia suositellaan pidettäväksi mukana, jotta esimerkiksi päivystystilanteessa hoitava lääkäri tietää immunosuppressiivisesta lääkityksestä heti.

Kuten mainittu, potilas ja lääkäri keskustelevat hoidosta säännöllisesti. Mikäli biologinen lääke tehoaa hyvin, hoitoa jatketaan niin kauan kuin tarpeellista. Jos teho jää puutteelliseksi, nykyään onneksi voidaan kokeilla toista biologista lääkevalmistetta tai harkita jotakin uudempaa hoitolinjaa (kuten edellä kuvatut JAK-estäjät reumassa). Hoitotavoitteena on aina sairauden hyvä hallinta mahdollisimman vähillä haittavaikutuksilla.

Suomessa potilaat ovat myös järjestäytyneet esimerkiksi reuma- ja IBD-yhdistyksiin, jotka tarjoavat vertaistukea ja ajantasaista tietoa uusista hoidoista. Moni potilas on kertonut, että vertaistuki on auttanut esimerkiksi pistämispelon voittamisessa tai epävarmuudessa hoidon alkaessa – toisen samassa tilanteessa olleen kokemukset voivat rohkaista. Lääkäriltä ja hoitajalta kannattaa aina kysyä mieltä askarruttavista asioista biologiseen lääkkeeseen liittyen, oli se jokin yksittäinen haittavaikutus tai vaikkapa matkustussuunnitelma (miten hoito järjestetään matkan aikana, mitä asiakirjoja tarvitaan lentokentällä lääkkeiden kuljetukseen jne.). Biologisen lääkkeen kanssa eläminen on monelle uutta ja alkuun jännittävää, mutta asianmukaisella ohjauksella siitä tulee osa arkipäivää.

Yhteenveto

Biologiset lääkkeet edustavat nykyaikaisen lääketieteen huippua, ja ne ovat muuttaneet monien vakavien sairauksien hoidon kulun. Ne ovat eläviä soluja hyödyntäen tuotettuja valmisteita, usein proteiineja, jotka kohdistuvat täsmällisesti elimistön tiettyihin mekanismeihin. Biologisia lääkkeitä käytetään laajasti autoimmuunisairauksissa (kuten nivelreumassa, tulehduksellisissa suolistosairauksissa ja psoriaasissa) sekä syövän nykyaikaisissa hoidoissa ja monissa muissakin tiloissa, joissa perinteiset hoidot eivät riitä.

Biologiset lääkkeet annostellaan injektioina tai infuusioina, ja monet niistä voi potilas pistää itse. Ne tarjoavat usein erinomaisen tehon ja parantavat elämänlaatua, mutta toisaalta ne vaimentavat immuunijärjestelmää ja altistavat infektioille, mikä vaatii huolellista seurantaa ja potilaan omaa tarkkaavaisuutta. Suomessa biologisten lääkkeiden käyttö on kehittynyt turvallisten ja kustannustehokkaiden käytäntöjen suuntaan: biosimilaarien hyödyntäminen ja apteekkivaihto tuovat säästöjä, samalla kun potilas saa yhtä laadukasta hoitoa.

Kokonaisuudessaan biologiset lääkkeet ovat tuoneet lääketieteeseen uuden aikakauden – niiden avulla monet aiemmin vaikeasti hallittavat sairaudet ovat muuttuneet kroonisiksi mutta kontrolloitavissa oleviksi tiloiksi. Tutkimus jatkuu aktiivisesti, joten tulevaisuudessa saamme nähdä yhä uusia biologisia lääkeinnovaatioita. Potilaalle on tärkeää pysyä informoituna, osallistua hoitopäätöksiin ja noudattaa annettuja ohjeita, jotta biologinen lääkitys sujuu mahdollisimman hyvin.

Biologiset lääkkeet ovat voimakkaita ja tehokkaita työkaluja, jotka oikein käytettyinä tuovat terveyttä ja hyvinvointia monille – kuitenkin aina harkiten, yksilöllisesti ja lääketieteellistä asiantuntemusta hyödyntäen.

Lähteet:

1. Fimea – Biologiset lääkkeet: yleiskatsaus ja määritelmä
2. Fimea – Usein kysyttyjä kysymyksiä biologisista lääkkeistä
3. Reumaliitto – Biologisten reumalääkkeiden apteekkivaihto (Reuma-lehti 4/2024)
4. Terveyskirjasto – Biologiset lääkkeet, biosimilaarit ja apteekkivaihto (Duodecim)
5. Terveyskirjasto – Biologisten lääkkeiden apteekkivaihto: aikataulu Suomessa

Disclaimer: Tämä artikkeli on tarkoitettu yleiseksi tietolähteeksi biologisista lääkkeistä. Se ei korvaa terveydenhuollon ammattilaisen antamia yksilöllisiä hoito-ohjeita. Biologisten lääkkeiden käyttöön liittyvät päätökset tulee aina tehdä yhdessä hoitavan lääkärin kanssa potilaan kokonaistilanne huomioiden. Jos sinulla on kysymyksiä omasta lääkityksestäsi tai terveydentilastasi, käänny lääkärin tai apteekkihenkilökunnan puoleen. Artikkelin tiedot on pyritty pitämään ajan tasalla ja paikkansapitävinä julkaisuhetkellä, mutta lääketieteellinen tieto ja käytännöt voivat muuttua, joten varmista ajantasaiset ohjeet terveydenhuollosta.